Ihminen on usein hyvin varauksellinen olento. Minä, kuten moni muukin, suhtaudun moniin uusiin asioihin aika epäilevästi ja jopa pelokkaasti. Tämä suhtautuminen pätee sellaisissa asioissa, joiden suhteen minulla on jokin kielteinen kokemus ennestään. Omalla kohdallani tämä varauksellinen asenne on erityisesti uusia liikuntamuotoja kohtaan.

Olen varma, etten ole ainut, jolla tämä asenneongelma polveutuu lapsuuden ja nuoruuden ikävistä liikuntakokemuksista. Muistelisin itsekin lähtökohtaisesti pitäneeni liikkumisesta sen eri muotoineen. Kuitenkin toistuvat kokemukset täydellisestä riittämättömyydestä ja epäonnistumisesta ovat tehokas tapa tappaa innostus johonkin asiaan. Näin kävi minullekin, ja tätä omaa asennevammaani olen saanut aikuisena paikata laji kerrallaan.

Olen jumpannut intohimoisesti jo kymmenisen vuotta. Siihen nähden on hivenen huvittavaa ja kummallista, että edelleen on jokunen jumppalaji, joiden suhteen koen suurta epävarmuutta tai joita en ole uskaltanut kunnolla edes kokeilla. Spinning on laji, jonka suhteen kammoni olivat pisimpään kaikkein vammauttavimmat.

Yläasteikäisenä osallistuin koululiikunnan puitteissa yhdelle ainoalle spinning-tunnille, joka teki minuun lähes lähtemättömän vaikutuksen; niin lähtemättömän, että kesti melkein 20 vuotta ennen kuin uskalsin kokeilla lajia uudelleen. Veikkaan, että on muitakin, joiden kielteinen kuva sisäpyöräilystä perustuu “tietoon”, joka on hankittu kauan sitten tai joka on muotoutunut uskomusten ja erinäisten tarinoiden perusteella.

Olen pohtinut, mikä spinning-tunnilla vuonna 1999 meni pieleen. Muistan, että minulla ei ollut omia sisäkenkiä, joten sain lainaksi liian pienet ja puristavat lenkkarit. 14-vuotiaan muutenkin epävarmalla olemuksella oli lisäksi kaameaa huomata, kuinka olin siinäkin lajissa heittämättä heikompi kuin moni muu. Epämukavat jalkineet yhdistettynä kokemukseeni kuntoni riittämättömyydestä tekivät tehtävänsä. Kokemuksen ansiosta ajattelin vielä vuosi sitten, että spinning on jotain kerrassaan kamalaa -että kun kengät kiinnittyvät polkimiin, pois en pääse ja muut polkijat saavat seurata aitiopaikalta hidasta kuolemaani liikkumattoman kaksipyöräisen päällä.

Olin niin väärässä. Sisäpyöräilykokemukseni toukokuulta 2018 oli oikeasti miellyttävä. Sain ohjaajalta ystävällisen avun pyörän säätämiseen sekä ohjauksen säätöjen käyttämiseen. Hän opasti minua kiireettömästi siitäkin huolimatta, että olin silloin paikalla viime tingassa, mitä ei tapahdu juuri koskaan. Iloisin yllätys itselleni oli varmaankin se, että vastuksen säätönuppi on sellainen, josta kukaan takana olija ei pysty päättelemään, kuinka raskaalla tai kevyellä vastuksella poljen. Sisäpyöräily onkin jumpista se, jossa mielestäni kaikkein huomaamattomimmin pystyy tekemään juuri itselleen sopivan tunnin -juurikin sen säädön avulla.

Tässä kohtaa väistämättä mietin, miksi sillä on väliä, näkevätkö vastukseni muutkin. Palaako aikuinenkin alitajuisesti koulun kuntotestiin tai tilanteeseen, jossa oppilaat valitsevat itse jalkapallojoukkueita? On aivan hirveää olla huonoin tai viimeinen, joka valitaan. Ehkä siksi myös monta kymmentä vuotta vanhemman ihmisen mieli toimii jumppatunnilla niin, että kaikki muu on ok, kunhan ei vain ole huonoin, hitain tai muuten epäonnistunein. Harmissani huomaan itsekin syyllistyväni tähän ajatukseen ajoittain. Kuitenkin silloin, kun huomaan käyttäväni asian pohtimiseen täysin turhaan voimavarojani, keskitän ajatukseni perusasioihin. Minun perusasiani muodostuvat syistä, joiden vuoksi jumppaan sekä siitä, mitä itse ajattelen itsestäni ja muista ihmisistä.

Koska kyseessä on nimenomaan liikuntamuoto, joka tapahtuu ryhmässä, tarvitaan liikkumisen nautinnon ja muiden hyvien puolien lisäksi muutakin. Tarvitaan kykyä hyväksyä itsensä, jotta voi hyväksyä muut -ja sama toisinpäin. Näiden kombinaatiolla homma toimii. Ja vaikka blogissani ei kaupallisesta yhteistyöstä olekaan kyse, niin on pakko todeta, että Fysiomotion toimii esimerkillisenä toimijana sekä liikunnan ilon että itsensä ja muiden hyväksymisen suhteen. Asia korostuu etenkin silloin, kun joku rohkenee kokeilla jotain uutta tuntia ensimmäistä kertaa. Luulen, että Fm:lla valtaosa meistä kokeilijoista on tunnin jälkeen itseensä tyytyväisiä. Se, että ihminen ajattelee onnistuneensa, vaikka ei hallitsisikaan kaikkia liikkeitä ja tunnin saloja, on kaiken perusta.

Minäkin koin onnistuneeni ensimmäiselläkin pyöräilytunnilla, vaikka en oikein osannutkaan. Tunneilla huomaan toki selvästi, että jotkut ovat suorastaan hirvittävässä pyöräilykunnossa ja että joidenkin vauhti on jotain käsittämätöntä. Mutta tyytyväisenä huomaan, ettei se minua haittaa; koen päinvastoin saavani muiden kautta lisäpontta ja energiaa itsellenikin. Yksi syy tähän ”tsemppiin” onkin varmaan siinä, että pyöräilytunneilla on aivan omanlaisensa tunnelma. Pienehkön tilan ansiosta ohjaaja pystyy jututtamaan asiakkaita ja myös asiakkaiden on siellä kohtuullisen helppoa vaihtaa pari sanaa vieruskaverin kanssa. Tunnelman intiimiys on osaltaan varmaankin myös sen ansiota, että tunneilla on aika vakiintunut kannattajakuntansa. Huhut tosin kertovat, että lajin pariin on löytynyt myös uusia kokeilijoita ja kenties rakastuneitakin. Itse en uskalla vielä rakkaudesta puhua, mutta jonkin sortin ihastumisesta kylläkin.

Jostain syystä spinning tuntuu lajina jakavan mielipiteitä. Jokaisen olisi kuitenkin mielestäni hyvä pohtia, millä perusteella jotain lajia (tai muuta asiaa) voi inhota, jos sitä ei ole kertaakaan tai pitkään aikaan edes kokeillut. Voi olla, että hautaan asti pitävää asennetta ei välttämättä kannata lyödä lukkoon vielä parin kokeilunkaan jälkeen. Spinning/sisäpyöräily/”ihmeveivaus” on ihan oma lajinsa, jonka parissa menee tovi, että se alkaa edes hivenen avautua. On mahdollista, että hyvän olon ja pystyvyyden kokemus on niin vahva, että käy niin, että pian tunnille on päästävä joka viikko.

Sekin on tietysti täysin hyväksyttävää, että jostain lajista ei pidä. Aina on myös mahdollista, että jokin kokemus ei olekaan mieleinen. Menetys on kuitenkin kohtuuttoman iso, jos jokin hyvä ja onnistumisen kokemusta tuottava asia jää omien pelkojen tai asenneongelmien vuoksi ikuisesti kokematta.

Pin It on Pinterest

Jaa somessa: