Näin se on. Todistin asian jälleen eilen haistellessani Fysiomotionin hyväntekeväisyyspäivän tunnelmaa. Koko kuntokeskus huokui tekemistä, innostusta ja liikunnan ilosanomaa. Jos vain suinkin olisi ollut mahdollista, olisin varmaankin viettänyt siellä koko päivän nauttien mahtavasta liikuntatarjonnasta ja muista oheistoiminnoista.

Vaikka vielä tätä kirjoittaessa ei olekaan julkisessa tiedossa, paljonko tapahtuma tuotti varoja keräyskohteelleen, on selvää, että se on täyttänyt tavoitteensa. Jokainen kerätty euro on ilman muuta tärkeä, mutta niin on myös saavutettu tunne siitä, että on tehty jotain hyvää yhdessä. On paljon asioita, joihin kukaan ei pysty yksin tai joita ei voida saavuttaa pelkällä jokaisen yhteenlasketulla suorituksella. Tarvitaan ryhmä, jolla on yhteinen tavoite.

Itse ”pelkkänä” asiakkaana toivon aina, että tällaisten tapahtumien kautta tiensä kuntokeskukseen löytäisi myös joku, joka ei muuten ehkä uskalla tulla paikalle. Voi kun jokainen tietäisi, että FM:lle ei oikeastikaan ole pääsykriteereitä. Se riittää, että astuu sisään. Olenkin miettinyt, riittääkö jumpparyhmään kuulumiseen minimissään pelkkä läsnäolo vai vaaditaanko lisäksi se, että ainakin yrittää jäljentää ohjaajaa. Äkkiseltään minusta tuntuu, että kai jotain on ainakin pakko tehdä. Tähän päätyessäni tunnen kuitenkin ajattelevani epäoikeudenmukaisesti. Epäoikeudenmukaisuuden tunteeni johtuu siitä, että pohjimmiltani olen sitä mieltä, että jokaisella täytyy olla toiset huomioiden valta liikkua siten, miten haluaa tai olla tyystin liikkumatta.

Tässä tullaankin siihen perusasiaan, että ryhmäliikunta on muutakin kuin jumppaa. Se on totta kai sitä kuuluisaa hikeä tuottavaa liikkumista, mutta myös toisten ihmisten tapaamista ja itsensä toteuttamista. Ryhmäliikunta on jotain sellaista, joka synnyttää kannattajalleen kyseisessä hetkessä hyvää oloa ja pidemmässä juoksussa useimmiten ainakin hyvää kuntoa ja terveyttä. Riippumatta siitä, kuinka hyvin ohjaajan liikkeitä pystyy jäljentämään tai pystyykö ollenkaan, jotain myönteistä ryhmäliikunta varmasti tuo jokaiselle, joka on paikalla omasta halustaan.

Ryhmäliikuntaryhmään kuuluukin jokainen, joka on sinne tullut. Olen lukemattomia kertoja kuullut tunnilla ohjaajan suusta tämän tapaisen lauseen:” Tee mitä teet, kunhan se on sinulle hyvä”. Tästä lauseesta on hirveän paljon eri variaatioita. Oletan lauseen taustalla olevan myös ohjaajan ajatuksissa sen vaihtoehdon, ettei tee mitään. Kukaan ei aina osaa tai jaksa. Ajatus siitä, että saan olla minkälainen vain tai peräti ihan oma itseni, on hetkittäin hullaannuttava ja totaalisen vapauttava.

Mutta kun se ei ole pelkästään niin. Minunkin laumasieluni nousee esiin tuon tuostakin ja sanoo, etten saa olla liian poikkeava. Jokainen varmaan haluaa olla vähintäänkin keskiverto ja mielellään vähän sen yläpuolella. Se, ettei saavuta lähellekään ohjauksen tasoa liikkeissä ja kunnossa, tuntuu uhkalta ryhmään kuulumiselle. Ajatuksesta tekee erityisen hullun se, että olen varma, että jos tehtäisiin asiakkaille gallup siitä, onko tunneilla ok olla minkälainen tahansa ja suorittaa tunti millä tasolla tahansa, jokainen vastaisi, että ”Totta kai”. Siitä huolimatta nämä samat ihmiset toivovat askeltensa harhaillessa, että kukaan ei näe.

On ymmärrettävää ja inhimillistä, että kukaan ei halua erottua joukosta kielteisesti. Siksi on luultavasti paljon ihmisiä, jotka haluaisivat kokeilla ryhmäliikuntaa, mutta jotka eivät uskalla. On paineita siitä, ettei osaa tai ettei kunto riitä. Vaikka itse olen käynyt tietyillä tunneilla jo vuosia ja saavuttanut niiden suhteen tietyn ”perustason” ja sitä kautta turvallisuuden ja hallinnan tunteen, on jokainen uusi tunti silti pelottava. On selvää, että heti ei voi saavuttaa täydellistä hallintaa. Ensimmäisten kertojen ajan täytyy sietää tietty epävarmuus ja se, että muut voivat näyttää maailmantähdiltä itseen verrattuna. Olen huomannut, että sen jälkeen, kun laji alkaa tuntua mukavalta, muiden mielipiteillä alkaa olla aiempaa vähemmän väliä. Toisin sanoen silloin, kun oma kiinnostus asiaan ylittää uhkakuvan siitä, että olisi muiden silmissä surkimus, ollaan mielestäni tavoitetilassa.

On sääli, että sen lisäksi, että osa ei uskaltaudu ryhmäliikuntaryhmään ehkä koskaan, siihen kuuluvatkin käyvät toistuvasti näennäistä kamppailua ryhmän jäsenyydestä. Jatkuvan jumppanaapurin pälyilyn sijaan kannattaisi rauhassa nauttia omasta tekemisestä. Muistuttelen tässä siis lähinnä itseäni. Silloin, kun sen turhan ja kuluttavan miettimisen unohdan, huomaan, kuinka mahtavasta ilmiöstä ryhmässä parhaimmillaan on kyse. Ei ole huikeampaa tunnetta kuin totaalinen innostuminen tai jopa flow kesken jumpan. Se taasen ei onnistuisi yksin kotona eikä edes yksin jumppasalissa vaan se tarvitsee mahdollistuakseen niitä muita jumppaajia: ryhmän jäseniä.

Näille joka iikalle avoimille jumppamaraton-päiville on ehdottomasti tilauksensa. On paljon helpompi tulla paikalle toisen kerran, kun ensimmäinen kerta on hoidettu pois alta. Kun on saavuttanut tunteen siitä, että kuuluu ryhmään, ei siitä halua luopua. Tämä onkin yksi syy, miksi juuri minä harrastan ryhmäliikuntaa. Olen erilaisissa ryhmissä kokenut usein ulkopuolisuuden tunteita, mutta ryhmäliikunnassa sitä ei ole. Jos se tunne joskus tulee, se yleensä häviää silloin, kun tunti alkaa ja saan tehdä sitä, mistä niin paljon pidän. Ryhmäliikuntatunneilla koen vahvasti olevani osa ryhmää silloinkin, kun en oikein pysy perässä.

Lohdullista tässä on minusta se, että kaikki ovat aika lailla samassa veneessä. Tietysti osa ihmisistä on itsevarmoja eivätkä he juurikaan välitä muiden mietteistä. Silti olen varma siitä, että enemmistöä ovat he, joille muiden mielipiteellä on väliä. Itse ainakin kuulun tähän porukkaan. En ehkä ole tilanteeseen aina tyytyväinen, mutta siihen olen, että sen ymmärrän. Siten pystyn tekemään töitä sen eteen, etten antaisi sen niin paljoa vaikuttaa ajatuksiini ja tekemisiini. Tämä blogi on itse asiassa loistava esimerkki siitä, että teen jotain, jota haluan; silläkin riskillä, että joku nauraa.