Jumppatunti on parhaimmillaan kokemus, jossa tuntee olevansa erityisen elossa. Kun lähes kaikilla elämän osa-alueilla on jollain tavalla muita varten, ovat nämä kokemukset erityisen tärkeitä. Jumpassa en ole kenellekään muulle tarpeellinen enkä edes hyödyllinen. Kaikki se, mitä saan, tulee ihan vain itselleni. Tähän oma riippuvuuteni lajiin perustuu.

Musiikki on minulle jumpassa kaikki kaikessa. Hyvin pitkälle tuntemukseni siitä, onko jokin ohjelma erinomainen vai ”ihan ok”, perustuu mielipiteeseeni musiikista. Musiikki voi pelastaa epämiellyttävät liikkeet tai pilata huipun koreografian. En toki koskaan ole hylännyt ohjelmaa musiikin vuoksi, mutta vastaavasti jotkut ohjelmat jäävät ikuisesti mieleen täydellisyytensä ansiosta.

Rakkauslajissani, Bodyjamissa, musiikkivalinnoilla on erityinen merkitys. Koko jumppaviehtymykseni lähti aikoinaan jamin parista eikä se ole siitä himmentynyt. Musiikki on aina vaikuttanut minuun vahvasti ja tunneihmisenä tietyn tyyppinen musiikki moninkertaistaa tunteeni. Koska tietenkään ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä näyttää sitä ulospäin muualla kuin sille varatuissa paikoissa, suuntaan Bodyjam-tunneille. Hämärässä salissa saan toteuttaa tätä tarvettani ja kuvitella hetken aikaa olevani oikea tanssija.

Rakastan haastavia koreografioita. Harvoin tunnen niin suurta tyytyväisyyttä itseeni kuin silloin, kun lopulta opin liikesarjan, joka ei ensimmäisellä kerralla onnistu kömpelöiltä raajoiltani alkuunkaan. Siinä vaiheessa, kun ohjelma on hallussa, tunnen musiikin virran. Kaikki vain tapahtuu. Tunne on niin koukuttava, että tuntuu hirvittävän pahalta, jos joku kerta ei pääsekään paikalle. Siksi en koskaan suunnittele Bodyjam-illalle mitään muuta ohjelmaa.

Jamin huipputunnelmien kääntöpuolena on myös kaikista jumpista ehkä kaikkein suurin epäonnistumisen riski. Silloin, kun kaikki ei mene tunnilla niin kuin toivoisi, tuntee itsensä hirveän helposti noloksi. Tanssiminen tai siitä innostuminen on jostain vääristyneestä syystä noloa. Vai kuvittelenko vain? Ehkä kyse onkin siitä, että hienot tanssitunnit ovat ihan ok, mutta tällainen tavallisten, enemmän tai vähemmän rytmitajuisten, tanssiminen on tosi asiassa tavoitteetonta, epämääräistä kohellusta. Lapsia seuratessani olen todennut, että ihminen alkaa tanssia alle vuoden ikäisenä. Kuitenkin Bodyjamissa sitä tekee vain kourallinen. Onko kyse siitä, että ajatellaan, että tunneilla kaiken pitää mennä koreografisesti oikein?

Tästä päästäänkin ohjauksen merkitykseen. Vaikka en ryhmäliikunnan ohjaamisesta mitään tiedäkään, epäilen jamin olevan ehdottomasti haastavimpia ohjattavia. Sen lisäksi, että ohjelma ei ole koskaan yksinkertainen, ovat tunneille osallistujat erityisen haasteellisia. Ohjaajalla täytyy olla jotkin supervoimat, joilla hän estää jokaisen pahimman peikon, nolostumisen. Jo alkuasetelma on usein hivenen varauksellinen: huolimatta suuresta halustani olla paikalla, osa minusta haluaisi äkkiä juosta pois. Joskus olisin ehkä niin tehnytkin, jos olisin kehdannut.

Joskus tuntuu epäreilulta, että ohjaajan ei oikeastaan kärsi tuntea samalla lailla. Jos ohjaaja näyttäisi siltä, että hän olisi mieluummin vaikka juurihoidossa, olisi tunti oikeastaan sillä selvä. Missä tahansa jumpassa, mutta erityisesti Bodyjamissa, asiakas imee ohjaajan tunnetilan itseensä. Kun ohjaaja aidosti vaikuttaa siltä, että kaikki on hyvin, epäonnistumiset liikkeissä ovat ok ja mukava tunnelma on tärkeintä, minäkin asiakkaana alan uskoa samaan. Huomaan, että merkittäviä mieleeni jääneitä tilanteita ovat ohjaajan sekoamiset liikkeissä. Se, miten ohjaaja suhtautuu ”mokaansa”, määrittää lopulta vahvimmin sen, miten minä saan suhtautua omaani.

Ryhmällä on myös jälleen iso merkitys. Parhaita tunteja ovat ne, kun asiakkaat innostuvat ja ”antavat palaa”. Viimeistään siinä vaiheessa innostuu itsekin. Tunnit menevät myös vahvasti tunteisiin: ei pelkästään musiikin vaan myös liikkeiden ansiosta. Välillä tunneilla onkin jopa terapeuttinen vaikutus, sillä jollain tavalla tunteita saa liikkeiden myötä käsiteltyä. Koskaan ei ole jälkikäteen harmittanut eikä koskaan ole tuntunut siltä, että olikohan tunnista mitään hyötyä. Minua eivät kiinnosta kulutetut kalorit tai sykelukemat. Minulla itse asiassa on sykemittari, mutta se on käynyt tähän saakka kädessä kokonaista yhden kerran. Saavutettu tunne on se juju, joka minut tunneille vie.

Tällä hetkellä yritän kuumeisesti rakentaa itselleni ”Kesä ilman bodyjamia” -selviytymisopasta. Pidän toki monesta muustakin tunnista paljon, mutta jamiin liittyy paljon erityistä symboliikkaa siksi, että se tosiaan on omalla kohdallani kaiken alku ja juuri. Vuodesta 2009 alkaen se on ollut niin kiinteä osa arkeani, että toivon todella, että se jatkaa kulkuaan jälleen syksyllä. Siihen saakka meidän, joita musiikki liikuttaa vain riittävän hämärässä, täytyy jotenkin pärjätä. Ehkä otan hetkittäin mallia lapsistani, joita iän mukanaan tuomat estot eivät vielä pidättele. Mutta vain kotona, tietenkin.