Olen aina ajattelut, että motivaatiota joko on tai sitten ei ole. Vaikka useimmiten ajattelen asioista kaikkea muuta kuin mustavalkoisesti, motivaation suhteen olen ollut mietteissäni aika kankea. A. Ilmosen kommentti siitä, että motivaatiota voisi jotenkin harjoitella, sai minut miettimään asiaa uudelta kantilta. Onko jokaisen halutessaan mahdollista oppia haluamaan jotain asiaa?

Olen muutamaan otteeseen joutunut viettämään pitkin hampain liian pitkää jumppataukoa. Kun tauon aikana ahdistaa ja tuntee fyysisesti nahoissaan jumppaamisen puutteen, on kyseessä joko ihailtavan vahva motivaatio tai sairaalloinen pakkomielle. Haluan uskoa edustavani tuota ensimmäistä vaihtoehtoa. Joka tapauksessa mieleni elää jumppalukkarin mukaisesti silloinkin, kun en pysty tulemaan paikalle.

Jumpissa käy paljon meidän tyyppisiämme asiakkaita, joille vuoden jokainen päivä on potentiaalinen jumppapäivä. Himojumppaaja tulee jumppaamaan silloinkin, kun muut syövät terassilla jäätelöä ja nauttivat kesän ehkä ainoista hellepäivistä. Lajia rakastavaa ei hidasta mikään mukaan luonnonilmiö eikä loma tai sen puute. Luultavasti tämä yksilö kolkuttelisi jumppasalin ovea vaikka jouluaattona, jos joku erehtyisi silloin tunnin pitämään. Tämän tyyppisten asiakkaiden ei luultavasti tarvitse juurikaan kaivaa motivaatiota silloinkaan, kun työpäivä on vienyt heistä jo kaiken eivätkä silmät meinaa pysyä auki. Kieltämättä joskus itsekin jumppatrikoissa haukotellessani mietin, onko tässä mitään järkeä. Ja samalla kuitenkin tiedän, että todellakin on. Fyysisesti olen tunnin jälkeen vielä enemmän poikki kuin ennen sitä, mutta henkisesti olen täynnä voimaa.

Himojumppaaja maksaa Fysiomotionin kuukausimaksun yhtä automaattisesti kuin lainan lyhennyksen. Jos minä jumppafanaatikkona haluaisin toden teolla kiristää talouttani, FM:n kortti on viimeisiä asioita, joista suostuisin luopumaan. Me intohimon kyllästämät olemme asiakkaina aika helppoja: tarvittaisiin melkoisia yliluonnollisia voimia, että meistä pääsisi eroon. Riittää, että tunteja on ja että niissä säilyy tuttu tekemisen ilo. Tällä reseptillä meidän motivaatiomme mitä todennäköisimmin on ja pysyy.

Mutta mitä on tehtävissä ihmisellä, joka innostuu hetkeksi tai pitemmäksi aikaa, mutta jonka into laantuu ennen pitkää? Mistä johtuu, että asian parissa ei halua jatkaa? Entä jos motivaatiota ei ole riittävästi edes lajin kokeilemiseen?

Luulen, että monella omat ajatukset ovat usein suurin hidaste. Jos oma kunto tuntuu huonolta tai riittämättömältä, voi olla mahdoton ajatus lähteä hikoilemaan ”kaikkien niiden hyväkuntoisten sekaan”. Tällöin ihminen ei välttämättä tule ollenkaan ajatelleeksi, että kaikki muutkin ovat joskus aloittaneet jostakin. On kai mahdotonta motivoitua asiasta, jossa ajattelee jo valmiiksi olevansa surkea.

Lähes jokaisella ensimmäinen kerta esimerkiksi jotain jumppaa on luultavasti muutakin kuin pelkkä huippukokemus. Tekniikka, ympäristö, välineet ja tunnin rakenne ovat vieraita. Kroppa ei osaa vielä ottaa vastaan uudenlaisia ohjeita. Arjessa on normaalisti selviydyttävä yksillä käsi- ja jalkapareilla, mutta jumpassa niitä tuntuu löytyvän itseltä yhtäkkiä moninkertainen määrä. Lopputulemana on sekamelska, joka näyttää ja tuntuu epämukavalta.

Jokainen tietää, että ei ole järin motivoivaa, että uskaltautuu yrittämään jotain, mutta kokee epäonnistuneensa. Tämä kohta on uskoakseni kriittisin. Se, millä mielellä ensikertalainen tunnin jälkeen on, ratkaisee luultavasti hänen jatkonsa. Olisi valtavan tärkeää, että siinä vaiheessa, kun kaikki ei mene omasta mielestä putkeen, ihminen kokisi kannustusta yrittää uudestaan. Sillä ei ole merkitystä, kannustaako ihmistä hän itse vai joku toinen. Pääasia on, että tunne epäonnistumisesta tai huonommuudesta ei olisi voimakkain mieleen jäävä tunne.

Kun itsensä tarvittaessa pakottaa tekemään jotain, on mahdollista, että kerta kerran jälkeen pakon tarve vähenee. Onnistumisen ja pystyvyyden kokemukset ovat ensiarvoisen tärkeitä kipinän syttymiseksi, myös liikunnan saralla. Nämä tunteet usein voimistuvat sitä kautta, kun lajin alkaa hallita. Motivaation syttymiseen voi vaikuttaa myös vaikkapa pikkuhiljaa koheneva kunto ja tunne kuulumisesta jumpparyhmään. Kun motivaatio alkaa löytyä, liikkumiselle tulee aiempaa helpommin järjestettyä aikaa, vaikka päivän tunnit eivät olekaan lisääntyneet. Olen itse huomannut, että asioille, jotka ovat itselle tärkeitä, löytyy yleensä aikaa.

Ihmiselle, joka vähänkään ryhmäliikunnasta pitää, tuovat tunnit muista tavoitteista riippumatta hyvän mielen. Hyvä mieli saattaa tulla silloinkin, kun tunnille on tullut vuoden tauon jälkeen ja huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yleensä jokainen on tyytyväinen vähintään siihen, että saa jotain aikaiseksi. Nämä kaikki myönteiset jumppailmiöt ovat asioita, jotka ovat omiaan ruokkimaan motivaation syttymistä. Jumppaamisesta pitävä tottuukin hyvään mieleen, joka jumpasta seuraa. Kokemuksen karttuessa motivoitunut ihminen yhä todennäköisemmin alkaa suunnitella viikkonsa siten, että omat huippuhetket jumppasalissa toteutuvat, ja hän saa palkintonsa.

Kuka tahansa ei voi oppia motivoitumaan juuri jumppaamisesta eikä tarvitsekaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jossain määrin ihminen pystyy kouluttamaan itseään haluamaansa suuntaan. Eli kyllä, motivaatiota voi myös harjoitella.