Pala ryhmäliikunnan sosiaalisesta ulottuvuudesta
Ryhmäliikunta on harrastuksena aika mielenkiintoinen. Sitä kammoksuvan ihmisen voi olla aika vaikeaa ymmärtää sen vetovoimaa jollekulle. Onhan se ihan ymmärrettävää: vaihteleva määrä toisilleen enimmäkseen tuntemattomia ihmisiä yrittämässä tehdä samaa liikettä, jota edessä heiluva ohjaaja opastaa. Voisiko ennakkoluuloisesti ajatteleva pohtia kuitenkin myös näkemyksen toista puolta? Onko mahdollista, että tuo sama näyttäytyykin myönteisessä valossa sille, joka viikosta toiseen kyseistä lajia harrastaa?
Olen melko varma, että monen ryhmäliikkujan tärkeysjärjestyksessä on merkittävimpien syiden joukossa jumpan sosiaalinen ulottuvuus. Mielestäni on mielenkiintoinen ilmiö, kuinka joukko tuntemattomia ihmisiä muodostaa ryhmän. Ryhmän, jossa jokaisella on oma paikkansa, vaikka sitä ei usein ehkä ajatellakaan. Itse jo jonkin aikaa tunneilla käyneenä väittäisin, että vakiokasvoista osaan suunnilleen kertoa, millä tunneilla he enimmäkseen käyvät ja mille kohtaa salia heillä on tapana asettautua. Näistä ihmisistä tiedän suurimman osan kohdalta korkeintaan etunimen.
Ryhmäliikunnan sosiaalinen merkitys korostunee silloin, kun ihminen kokee sosiaalisen elämänsä vajaaksi. Itselleni jumpat ovat tällä hetkellä ainut säännöllinen tapa nähdä muita aikuisia ihmisiä lähipiirini lisäksi. Veikkaan, että kenelläkään ei ole ihmiskontakteja niin paljoa liikaa, etteikö sillä saralla olisi toiveita enempäänkin. Ehkäpä sellainen, jolla kontakteja on omasta mielestään kylliksi, harrastaa mieluummin jotain muuta kuin ryhmäliikuntaa.
On sääli, että meihin on ”sisäänrakennettu” se ominaisajatus, että tuntemattoman ihmisen lähestyminen on aina riski. Tämä ajatus voi saada aikaan sen, että vuosia vierekkäin vakiopaikoillaan jumppaavat ihmiset eivät koskaan juttele keskenään. Olen itsekin usein ajatellut, että joku jumppaamiseltaan hyvinkin tuttu ihminen vaikuttaa kiinnostavalta. Itsensä nolaaminen on kuitenkin yksi kauheimmista asioista, joita voi tapahtua. Siitäkin huolimatta: Miksi tuntuu isommalta riskinotolta se, että lähestyy toista kuin se, että kaiken varalta ei sitä tee?
Tämä on mielestäni erityisen kiinnostava kysymys etenkin siksi, että uskon, että ryhmäliikuntaa harrastavat kuntoilijat suhtautuvat lähtökohtaisesti myönteisesti toisiin ihmisiin. Jokaisen täytyy vähintäänkin sietää muita ihmisiä. Aiemmin mainitsemani pelon lisäksi ihmisillä on taipumuksena ”lokeroitua”. Sen lisäksi, että jumppaajat ja muut ihmiset hakeutuvat ensisijaisesti tuttujen/jollain muulla tapaa turvallisten ihmisten seuraan, he myös katsovat itseään omasta ”lokerostaan” käsin. Tämä lokero on ihmisen itsensä luoma ja/tai muiden suosiollisella (?) avustuksella asettama sosiaalinen paikka yhteisössä. Jos vaikkapa jumppaaja on asettautunut ”sata vuotta sitten” tiettyyn moodiin siitä, minkälainen jumppaaja on, missä kohtaa hän seisoo ja kuinka villiksi innostuneimmillaan heittäytyy, ihminen useimmiten uskoo, että siinä hänen on pysyttävä. Näin ajatellaan riippumatta siitä, onko hän siihen tyytyväinen.
Lokerosta poistumisessa on tietysti riskinsä. Suurin riski lienee se, että ihminen ei olisikaan enää sosiaalisesti hyväksytty. On myös todella pelottava ajatus, että toiset pitäisivät itseä kummallisena. Tämä tietysti pätee muillekin elämänalueille kuin harrastuksiin. Toki aina on turvallisin vaihtoehto pitäytyä tutussa tavassa tehdä asioita. Onko se kuitenkaan välttämättä se antoisin vaihtoehto?
Niin tai näin, jumppaajan kuten kenen tahansa muunkin, olisi hyvä joskus hieman ravistella itseään. Itsearvioinnin ja mahdollisen oman toiminnanmuutoksen lisäksi ryhmäliikuntaohjaajalla on mielestäni merkittävä rooli ryhmän dynamiikan kannalta. Vaikka suurin osa jumppaajista on aikuisia ihmisiä, ei pidä väheksyä ohjaajan asemaa kyseisen ryhmän johtajana. En väitä, että tilanne olisi juurikaan verrattavissa vaikkapa työyhteisön kaltaiseen, hierarkisempaan ryhmään, mutta mielestäni samoja piirteitä löytyy molemmista.
Se, mihin tunnin ohjaaja pystyy vaikuttamaan, on erityisesti jokaisen kokemukseen siitä, että hän on tunnille yhtä tervetullut kuin kuka tahansa muukin. Myös se, että ohjaaja osaa ottaa huomioon asiakkaiden erilaiset kuntotasot ja tavat olla osa ryhmää, on tärkeää. Arvostan sitä, että ryhmäliikuntaohjaaja ymmärtää sen, että vaikka ihminen seisoisi aina takimmaisessa nurkassa, se ei automaattisesti tarkoita, että hän ei haluaisi tulla huomioiduksi. Myöskään eturivissä viihtyvä ihminen ei välttämättä valitse paikkaansa kalastellakseen huomiota.
Ryhmäliikunnassa onkin paljon sellaista, jota voi olla vaikea havaita, jos sen äärelle ei kunnolla pysähdy. Sosiaalinen puoli on tässäkin lajissa kaikkinensa niin laaja, että esille tuli vasta murto-osa siitä kokonaisuudesta. Aiheen pohdinta on mielenkiintoista ja vahvistaa esimerkiksi omia syitäni jumppaamiseen. Lopputulemana parasta on, että on päivänselvää, että kaikki tavat jumpata ja olla ovat yhtä ok. Minäkin saan olla jatkossakin rauhassa ujo ja hiljainen -kunnes toisin päätän.