Olen mukavuudenhaluinen. Silloin, kun jumpassa sydän paukkuu pahemmin kuin helmipakkanen ja hiki kirvelee silmiä, tekee kamalasti mieli äkkiä lopettaa, jotta oireet loppuisivat. Vielä ehtisi perääntyä ennen kuin menetän kasvoni kokonaan sulamalla osaksi laminaattia. Hävettää näyttää jumpan jäljiltä nääntyneeltä. Sekin hävettää jo valmiiksi, että olen ajoittanut illan maidonhakumatkan kotimatkalle eikä ole kiva olla kassalla punainen, hikoileva otus.

Synonyymisanakirjan mielestä olen mukavuudenhaluisena laiska. Kieltäydyn olemasta samaa mieltä. Se, että olisi joskus kiva maata laakereillaan, ei monenkaan kohdalla tarkoita sitä, että se oikeasti olisi mahdollista tai edes hauskaa pitemmän päälle. Nääntymisen olotila keskellä himojumppaajan paratiisia sekä näyttää että tuntuu joskus äärimmäisen epämukavalta, mutta samalla sairaalloisen siistiltä. On huikeaa rääkätä itsensä jalat täriseväksi tomaatiksi. Niin nurinkurista kuin se onkin, mukavuudenhaluinen minäni sekä haluaa pysyä lötkönä ja freesinä, että tuntee suurta voitontunnetta ajautuessaan puolikuolleeksi.

Synonyymisanakirjaa uhmaten haluan mukavuudenhaluni tarkoittavan kohdallani myös halua saavuttaa liikunnan mukava ja hyvä olo. On motivoivaa pystyä ylittämään ”laiska” minäni ja tehdä suoritus, joka on ollut riman ylitys jo kotoa lähtiessä. Olen oikeasti ylpeä itsestäni, että herättyäni liian aikaisin, liian lyhyiden ja katkonaisten yöunien jälkeen ja suoritettuani päivän ohjelman, lähden vielä taistoon vetelää minääni vastaan. Oikeasti joskus sohva olisi motivoivampi valinta. Ehkä joskus valitsisinkin sen, jos saisin maata siinä ilman, että joku tarjoilee mielikuvituskahvia muovilusikalla korvaani tai heittelee pikkuautoilla. Jos joku tuttu kehtaisi kuitenkaan edes vitsillä kutsua minua laiskaksi, käytökseni olisi tuskin uhmaikäistä kypsempää.

Koska tiedän, että lötköilemällä muutun ennemmin tai myöhemmin kaikkea muuta kuin hyvinvoivaksi ja freesiksi, ajan tahallani itseni tilanteeseen, josta ei ole paluuta ilman punaista naamaa. Ihan kätevä lähtökohta on, että olen sitonut itseni liittoon kuntokeskuksen kanssa. Tietääkseni ne myötä- ja vastamäet kuuluvat jossain määrin kaikkiin suhteisiin. Ei aina voi kiinnostaa. Fysiomotion on onneksi oikein kelpo kumppani: se välittää, tukee ja kannustaa.

Jotain vaaditaan itseltänikin. Mukavuudenhaluni eliminoimiseksi pyrin valitsemaan jumpat, joissa ei ole vaaraa löhöilijäminän vallasta. Näin käy todella harvoin jumpissa, jotka ovat suurimpia suosikkejani. Tekemisen huippuus saa unohtamaan löhöilyn välittömästi. Se ei toki tarkoita, että joka lajissa ja hetkessä pitäisi mennä tukka putkella. On kuitenkin aika viisasta tehdä itseä miellyttäviä valintoja silloin, kun niiden tekeminen on mahdollista.

Toinen tehokas lisäkeino on se, että mahdollisuuksia fuskaamiseen ei juurikaan ole. Bodystep on tästä hyvä esimerkki. Huipun tunnin ainut hidaste on se, että pelkään sitä lautaa. Vaikka jalkani ovat kilometrin mittaiset, en uskalla ehkä ikinä nostaa lautaa alimpaa tasoa ylemmäksi. Viisas tietysti ymmärtää unohtaa tarvittaessa koko laudan. ”Onnekseni” olen perfektionisti, joka ehdottomasti haluaa käyttää sitä, vaikka lautakammon sekoittama pää ja vinksinvonksin huitovat raajat huutavat armoa. Tunnin läpivienti ilman kellahdusta on huikea suoritus ja herkkua reippaudentarpeen täyttämälle, mukavuutta hakevalle sielulleni. Siten saavutan myös steppitunneilla aikamoiset endorfiinit, vaikka yksin stepatessani olisin heittänyt laudan mäkeen ensimmäisen 10 minuutin aikana.

Mukavuudenhaluni vuoksi haluan, että harrastukseni tuntuu hyvältä myös jumpan takana, edessä ja vieressä. Harrastukseen lähtemisen pitää tuntua mukavalta ja mielialan kohota reissun myötä. Elämässä on paljon eri yhteisöjä ja kontakteja, joiden sisältöön ja ihmisiin ei pysty vaikuttamaan. Mälsiä ihmiskontakteja ei kuitenkaan kukaan halua kohdata varsinkaan siellä, minne mennään vapaaehtoisesti ja vielä maksua vastaan. En ollut pätkääkään yllättynyt, että valtavan moni kuvasi Fb:n kyselyssä yhtenä Fysiomotionin parhaana puolena avoimen ja jokaista arvostavan ilmapiirin. Jokainen on varmasti tullut elämänsä aikana teilatuksi tai kokenut, ettei kuulu porukkaan. Kukaan ei halua kokea sellaista vapaaehtoisesti. Itsekin haluan kokea oloni mukavaksi ja sellaiseksi, että voin vapaasti hengittää: silloin, kun hengästymiseltäni pystyn. Fysiomotionilla olen pystynyt ensimmäisestä käynnistä lähtien.

On myös ihmeellistä, kuinka iso merkitys voi olla aikuisen maailmassa hassun pienillä asioilla. Se, että saan käsinkirjoitetun synttärikortin omaan postilaatikkooni, saa minut tuntemaan itseni erityiseksi. Se, että liki jokaiseen someviestiin ja kommenttiin jaksetaan ja ehditään reagoida, saa kokemaan mielipiteeni arvokkaiksi. Kaiken kruununa minut kohdataan livenä siten, kuin olisin vähintään pääministeri.

Mukavuudenhalun kyllästämä minäni haluaa olla sopivasti laiska ja reipas. Siksi teen pieniä asioita, joilla saan tuntemaan itsensä suureksi. Vähintään yhtä siistiä on, kun joku tekee pieniä asioita, joilla saa toisen tuntemaan itsensä suureksi.

Fysiomotion tekee niin.